Costa Rican kartassa on viidenlaisia teitä: sinisiä, punaisia, keltaisia, valkoisia ja harmaita. Tähän mennessä olemme oppineet, että punainen voi tarkoittaa mitä tahansa kapeasta pikkutiestä leveään moottoritiehen. Siniselle meitä on vakavasti varoitettu menemästä liian kovan liikenteen takia. Keltaista emme ole vielä kokeilleet. Ja valkoinen on hiekkatietä. Harmaat tiet soveltuvat vain äärimäiseen masokismiin taipuvaisille yksiöille.
Hiekalla ajamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, etenkään kun alla on cyclocross-pyörä, jonka karkeat renkaat rullaavat hyvin asvaltilla mutteivät säikähdä pikkukiviä. Mutta jyrkissä ylämäissä renkaat alkavat helposti sutia hiekalla, ja alamäissä tiukoissa mutkissa vaarana on pyörän luiskahtaminen poikittain ja kaatuminen. Ja välillä mäet vain ovat niin mahdottoman pitkiä ja jyrkkiä, että polkeminen kumpaankaan suuntaan on mahdottomuus.
Sellaisia mäkiä kohtasimme tänään. Kaikki olivat liian voipuneita laskeakseen, montako niitä oli, mutta kun naurettavat 34 kilometria ”ajettuamme” hoipuimme Playa Naranjoon olimme yhtä mieltä siitä, että olimme viettäneet vähintään yhtä paljon aikaa taluttaen kuin pyöräillen. Tämä EI ollut ihan sitä, mitä lomaltamme olimme toivoneet ja odottaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti