Päivä 17. El Castillo

Heräsimme sateen ropinaan ja totesimme, että tulivuori oli verhoutunut eilistäkin paksumpaan pilvipeittoon. Leka ehdotti, että pitäisimme kunnon vapaapäivän, laiskottelisimme vain retkeilymajalla ja lueskelisimme kirjoja. Tämä kuulosti Kaisasta oikein hyvältä idealta, mutta ehkä pikkuinen ratsastusretki iltapäivällä olisi mukavaa vaihtelua loikoilulle?

Linakin oli innokas lähtemään hevostelemaan, joten sovimme retkeilymajan omistajan kanssa, että menisimme vähän ratsastelemaan lounaan jälkeen läheisen hevostilan omistajan kanssa. Kahden maissa iltapäivällä hän karauttikin pihaan kolmen kauniin ja hyvinvoivan näköisen hevosen kanssa. Lina ja Leka kertoivat, ettei heillä ollut juurikaan ratsastuskokemusta, ja Kaisa painotti omien kokemuksiensa rajoittuvan lähinnä kouluratsastukseen tasaisella, aidatulla kentällä, mutta Li vakuutti retken sopivan hyvin aloittelijoille.

Palasimme takaisin neljä tuntia myöhemmin kengät yltä päältä mudassa, takamukset mustelmilla, vaatteet litimärkinä ja kasvot liasta ja hiestä raidallisina. Olisihan se pitänyt arvata, että ratsastusretki vuoristossa ja sademetsässä ei tarkoita rauhallista kopsuttelua tasaisilla hiekkateillä vaan mutaisia, jyrkkiä polkuja. Mutta että mutaa oli välillä hevosten polviin asti! Ja meillä ei ollut kypäriä! Ja polut olivat niin jyrkkiä, että saimme pitää rystyset valkoisina kiinni satulan häntähihnasta!

Hevoset tietysti osasivat polut ulkoa eikä mitään suurempaa vaaraa todellisuudessa ollut, mutta Kaisaa alkoi pelottaa niin, että hän tuli alas vuorta oppaamme ohjaamana. Lina nautti sitä vastoin retkestä koko sydämestään ja ravasi alamäkeen kuin vanha hevosnainen, mutta Leka vain huokaili syvään ja mietti menetettyä vapaapäiväänsä...